Isä vierelläni

Päivät juoksevat. Päivän pohdinnan aiheena on isäni muistaminen häissämme. 

Hän menehtyi täysin arvaamatta vakavan aivoinfarktin seurauksena vuorokauden sisällä. Olin 8-vuotias ja nuorin siskoni oli äitini mahassa vielä. Aivoinfarkti johtui diagnosoimattomasta sepelvaltimotaudista, joka taasen johtui verisuonien ahtautumisesta, jonka syynä oli liian paljon kovaa rasvaa sisältävä ruokavalio ja liian vähäinen liikunnan määrä. 

Suomalaisten yleisin kuolinsyy on sydän- ja verisuonisairaudet, kuten myös isäni menehtymisen syynä oli. Kertomani lapsuuden trauman vuoksi Joonas on lempeästi aivopesty fiksaamaan ruokavaliotaan rekkakuskille epäominaiseen suuntaan. Ennen tapaamistamme Joonas saattoi syödä joka päivä 400 g jauhelihaa, sokerisia välipalapatukoita, suklaata, leipää, 0 g kasviksia ja 0 g hedelmiä.

Perkele mä sanon, jos meistä jompikumpi leskeytyy nelikymppisenä, kun lapset ovat pieniä, kuten äitini. Ja asian eteen ei tarvitse tehdä mitään maailmaamullistavaa, vaan pieniä, arkisia valintoja.

Eli ihan oikeasti: jos haluat elää almost happy ever after -tyylisen elämän kumppanisi kanssa, kannattaa syömäsi ruuan laatuun ja fyysiseen kuntoon oikeasti panostaa. Onnellisten ja terveiden elinvuosien määrää voi kasvattaa syömällä reilusti kasviksia/hedelmiä/marjoja, pehmeitä rasvoja ja liikkumalla runsaasti mahdollisuuksien mukaan! Ja käymällä lääkärissä, mikäli keho tai mieli oireilee. Ja silti voi välillä herkutella.

Isäni kuolemasta on jo 16 vuotta. Olen monesti miettinyt ja vollottanut, miten ylpeä isäni olisi tyttärestään ja tämän tulevasta aviomiehestä. Olen 100-prosenttisen varma, että isäni olisi epäröimättä hyväksynyt Joonaksen perheeseen ja luovuttanut minut kirkon käytävällä onnellisena ja haikeana. Mutta näin ei siis tapahdu, koska isäni ei syönyt tarpeeksi kasviksia, söi kovia rasvoja eikä käynyt ajoissa lääkärissä (!).

Olen useamman kerran pohdiskellut, miten voisin pienimuotoisesti muistaa isääni hääpäivänämme. Pyysin veljeäni saattamaan minut alttarille. Siskoni ja veljeni ovat ihmeellisiä, sillä heissä kaikissa elää muisto isästäni luonteessa, kiinnostuksen kohteissa ja kasvonpiirteissä. Ajattelen, että isäni kulkee vierelläni matkalla alttarille veljeni mukana. Varmasti muuten itken!

Alttarille saattaminen on sovittu ja lyöty lukkoon veljeni kanssa. Lisäksi olen pohtinut, miltä tuntuisi pitää juhlatilassa kuvaa isästäni. Meistä on vain talvinen yhteiskuva, joka ei sovi ihan meriteemaamme... toinen vaihtoehto olisi laittaa kynttilä palamaan jonnekin nurkkaan ja asetella siihen viereen pieni kyltti muistotekstillä. Kolmantena vaihtoehtona voisin perheeni esittelyn yhteydessä kertoa isästäni jotenkin niin, että hän on täällä tänään henkisesti läsnä, vaikka ei fyysisesti pystykään olla luonamme.

Kaikki vaihtoehdot tuntuvat vähän mälsiltä ja hautajaismeiningiltä. En kuitenkaan haluaisi olla kokonaan huomioimatta täysin toista vanhempaani, joka elää vahvana muistoissani.

Pohdinnat jatkuvat....